Surusta ja menetyksestä

Rakas ystäväni joutui hiljattain luopumaan eräästä hänelle niin rakkaasta. Suru pesiytyi rintaan, painoi keuhkoja, veti rintakehää kasaan ja teki koko elämästä ja olemisesta raskasta.Se painoi askelta ja väsytti. Kyyneleet tulivat taajaan.

Itku on meille ihana, luonnollinen reaktio purkaa stressiä menetyksen kohdatessa, jota silti usein häveliäisyydestä pidättelemme. Surussa myös elämän värit haalistuvat, maut laimenevat ja merkitys tuntuu katoavan asioista, jotka ennen meille niin paljon merkitsivät. Toisinaan viiltävä suru taas terävöittää aistit. Kirkkaasti paistava aurinko, heleänsinisenä heijasteleva taivas, korvissa pauhaava lintujen viserrys tai omassa rinnassa jyskyttävä syke tuntuvat groteskilta vääryydeltä kaikessa kauneudessaan surun ja menetyksen edessä.

Tuli myöhemmin päivä ystävän saattaa itselleen rakas sille pisimmälle matkalle ja jättää viimeiset jäähyväiset. Viimeinkin suru purkautui ulos repivänä, alkukantaisena huutona, jonka jälkeen ystävä kertoi kehoonsa laskeutuneen rauhan. Painon tunne oli poissa. Aurinko pilkahti taivaalla hetken loistaen jo lohdullisesti.

Itkin ystävän kertoessa ilosta, kauneudesta, myötätunnosta ja ihmeestä. Mikä viisaus meissä asuu, kun annamme luontaisille reaktiolle tilaa tulla ja mennä. Tilaa elämälle virrata.