Kenen tarinoita luemme?

Miten ohut ja yksipuolinen muistimme on ja miten harvojen kirjoittamaa historia? Ja kuinka usein se, mitä historiasta muistamme tai luulemme tietävämme ei olekaan totuus, vaan ainoastaan yhdenlainen kuva, joka tapahtumista on syystä tai toisesta piirtynyt. Ja toisaalta, miten syvä onkaan se jälki, jonka kriisi kokijoihinsa jättää vuosiksi ja sukupolviksi eteenpäin.

Muun muassa näitä kysymyksiä jäin pohtimaan luettuani Hannu Salmen kirjan Tunteen palo, joka käsittelee kahdensadan vuoden takaista Turun paloa intensiivisesti, inhimillisesti ja silti akateemisella tarkkuudella. Kirjan alku piirtää ihon alle ja uniin asti hiipineen kuvauksen Turun palosta syyskuun 4. ja 5. päivän väliseltä yötä vuodelta 1827. Se kuvaa paloa seurannutta täydellisen tuhovoimaista hävitystä, joka pyyhkäisi altaan lähes koko sen aikaisen Turun kaupungin ja teki hetkessä kodittomaksi 11 000 turkulaista. Kirjan piirtämä karmaiseva todellisuus on parsittu kokoon akateemisella otteella ja silti inhimillisesti aikalaisten kuvauksista, lehtiartikkeleista, historiankirjoista ja tutkimuksesta. Ääni ja tunnelmat ovat käsinkosketeltavan todellisia. En kuitenkaan voi olla hätkähtämättä huomatessani, miten ääni, joka kirjassa kuuluu, on pääosin sivistyneen ylemmän luokan, joka on osannut kirjoittaa. Myös Salmi nostaa asian esiin hieman myöhemmin enkä voi olla pohtimatta, miten taitavasti hän johdattaa lukijansa tämän oivalluksen äärelle.

Salmi käsittelee kirjassaan myös palon aiheuttamaa menetystä ja sen herättämää myötätuntoa. Turun palo kosketti kaikkia yhteiskuntaluokkia rikkaista köyhimpiin. Kaupungin jälleenrakennus käynnistyi pian palon jälkeen ja siihen saatiin huomattavaa apua sekä valtiolta muun muassa erilaisina verohelpotuksina että yksityisinä lahjoituksina niin Suomesta kuin ulkomailta. Monet tuntuvat myötäeläneen turkulaisten tragediaa. Turku lienee ollut tuon ajan Suomen kulttuurinen pääkaupunki ja oli vasta hiljattain menettänyt statuksensa maan virallisena pääkaupunkina Helsingille. Palossa suurin osa turkulaisista menetti kotinsa ja osa jopa kaiken maallisen omaisuutensa. Tuli tuhosi kolme neljäsosaa tuonaikaisesta kaupungista. Myös Turun merkitys maan tärkeimpänä kaupunkina koki kolauksen, josta Turku ei liene tähän päivään mennessä toipunut. Pohtiessani Turkua koskettaneen inhimillisen kärsimyksen määrää on vaikea yrittää suhteuttaa sitä mihinkään kokemaansa. Mitä jos tämän päivän Helsinki palaisi suurelta osin? Ajatus on käsittämätön. Inhimillisen myötäelämisen kokemiseen pääsee jollain tavoin kiinni lukiessa katkelmia aikalaisten kirjeistä, joissa palosta kerrotaan. Kuitenkin, niin kuin Salmi huomioi, pystyy kirjan kuvaus ja historian läpi kulkenut tieto kuvaamaan vain muutamien ihmisten elonkaaria, joita tuhoisat liekit koskettivat. Tuhansien ihmisten tarinat ovat unohtuneet, hapertuneet ja hautautuneet aikojen saatossa.

Syyllisyyttä ja sitäkin, mitä ja miten palosta muistamme kirja valottaa. "Sukupolvien saatossa se, mitä muistetaan, on valikoitunut ja muuntunut. Vähitellen henkilökohtaisen muistin tilalle astuu kulttuurinen muisti, suullisen ja kirjallisen perinteen ylläpitämä kuva siitä, millainen katastrofi Turkua oli koetellut". Salmi kuvaa kirjassaan sitä, miten Turun palo on vahvasti piirtynyt kulttuuriseen muistiimme muun muassa Topeliuksen kautta. Topelius oli lapsena todistamassa paloa muutaman sadan kilometrin päässä katsoen taivaankannen värittämiä erikoisia pilviä kenties pelkoa noista oudoista pilvistä tuntien. Topeliuksesta kasvoi sittemmin suomalaisen kirjallisuuden yksi voimahahmoista. Hänen Maamme kirjaan kirjoittama kuvaus palosta muovasi suomalaisten käsitystä tapahtumista vuosikymmenien ajan aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan saakka, sillä tuota kirjaa käytettiin lukukirjana suomalaisissa kouluissa. Maamme kirjan kuvauksessa palo saa alkunsa piikatytön huolimattomuudesta. Salmi, akateemiseen tutkimukseen nojaten, nostaa esiin, ettei palon jälkeen käydyssä oikeudenkäsittelyssä palvelusväkeä syytetty palon aiheuttajiksi. Itseasiassa ketään ei kuulustelujen pohjalta voitu todeta paljon aiheuttajaksi. Tämä todellisuus ei ole tullut yhtä hyvin historian dokumentoimaksi. Tuonkaltainen katastrofi vaati syntipukkia, jotain tahoa, jonka niskoille syyllisyyttä kaataa. Oikeudenkäynnin lopputuloksesta huolimatta aikalaisten puheissa palvelusväkeä pidettiin syyllisinä ja tämä tarina tuntuu painuneen myös historiaan totena. Salmen mukaan todennäköisin syy palolle lienee kuitenkin ollut naapurin savupiipusta lennähtänyt onneton kipinä, joka pitkään jatkuneen kuivan syksyn jälkeen roihautti navetan ylisille kasatut kuivat heinät ja kesän kuivattamat pärekatot hetkessä liekkejä vellovaksi tulimereksi, jota ei enää saatu hallintaan ja joka syysmyrskyn avustamana pyyhkäisi tuhovoimallaan yli lähes koko sen aikaisen Turun. Kaikki oli siis vain onnettomien sattumien summa. Elämä on usein sattumuksista kiinni ja tapahtumille ei aina ole syyllistä. Kirja muistuttaa lukijaansa tästäkin toisinaan karvaasta tosiasiasta.

Palosta on kulunut pian kaksisataa vuotta. Aika on sekä lyhyt että pitkä riippuen siitä, miten asiaa tarkastelee. Se on tarpeeksi pitkä aika suullisena perintönä siirtyvien tarinoiden hukkua unohduksiin. Toisaalta aika on kuitenkin lyhyt ihmiskunnan tai vaikkapa vain Suomen historian perspektiivistä. Luemme, arvostamme ja pohjaamme ajatteluamma yhä klassisten filosofien kuten Sokrateen ja Aristoteleen ajatuksiin ja käsityksiin, jotka kumpuavat yli kahden tuhannen vuoden takaa. Joka nostaa mieleeni myös ihmetyksen siitä, kuinka vähän tunnen oman maamme historiaa ja tiedostan kuulevani oman yhteiskuntamme ajattelijoiden ääniä läpi historian. En voi olla pohtimatta, johtuuko tämä osaltaan myös tuosta kurjasta palosta? Turun palo, niin kuin Salmi kirjoittaa, ja sen myötä pääosin tuhkaksi taivaan tuuliin kadonnut Turun Akatemian kirjasto oli valtava menetys suomalaiselle yhteiskunnalle. Sen mukana katosi paikallista tietämystä, kokoelmia ja historiankirjoitusta, joita oli tuon ajan ainoaan suomalaiseen yliopistolliseen kirjastoon tallennettuina. Sen mukana on varmasti kadonnut paljon tuohon saakka kumuloitunutta painettuun muotoon saatettua kansallista henkistä pääomaa, jota on ollut vaikea, jollei mahdoton saada takaisin. Miksi minäkin tiesin niin hämmästyttävän vähän Turun palosta?

Kriisi viiltää haavan, joka katkaiseen jotain menneen ja tulevan välitä ja pahimmillaan jättää jälkeensä aukon, jonka syvyyksiin piiloutuvat vaikeat tunteet häpeästä ja syyllisyydestä puhumattomuuteen. Aika, jota Turun palo käsittelee ei ole moniäänisesti tallentuneena yhteiseen muistiimme yhteiskunnallisista ja historiallisista syistä. Äänessä ovat koulutetut, ansioituneet, monesti etuoikeutetut kirjoitus-sekä lukutaitoiset. Kansan ääni tallentui ja kulki eteenpäin vielä palon aikaan ja sen jälkeisinä vuosikymmeninä pääosin suullisena perinteenä. Pohdin miten monissa turkulaisissa perheissä vielä tänä päivänä muistetaan tai kerrotaan palosta suvussa kulkeneita tarinoita. Vai onko palosta ja menetyksistä vaiettu siitä yksinkertaisesta syytä, että trauman sanoittaminen on usein vaikeaa, jollei mahdotonta. Palosta kuitenkin myös laulettiin aikanaan. Salmi viittaa kirjassa yhteen tuollaiseen lauluun, joka palosta on kulkeutunut kulttuurihistorioitsijoiden laulunkeruun matkojen kautta tähän päivään. Palosta kirjansivuille kantautuva kansan ääni on kuitenkin ohuen ohut, muutama kirjoitettu rivi kirjan sivuilla. Vaikken äänikirjojen ystävä ole, huomaan nyt toivovani hartaasti, että kirjassa olisi äänitallenteena vanhan turkulaismiehen laulama kuvaus palosta. Joku osa minusta haluaisi vahvasti kuulla palosta niin paljon moniäänisemmin.

Aika, jota nyt elämme, on kokemukseni mukaan monin verroin moniäänisempi ja tasa-arvoisempi kuin Suomi kaksisataa vuotta sitten. Tiedostan, että olen kuitenkin etuoikeutetussa asemassa sanomaan näin. Olen saanut kouluttautua, osaan kirjoittaa ja puhua, jopa siinä määrin, että olen ansainnut kieliä käyttäen elantoni. Silti yhä tänä päivänä monen ääni jää kuulumattomiin, vaikka tapoja ja alustoja saada äänensä kuuluviin on useita. Enkä voi olla pohtimatta sitäkään, kenen ääni jää kuuluviin ja kantaa yli vuosisatojen. Mitä tästä päivästä kahdensadan vuoden jälkeen on tallentuneena kulttuuriseen muistiimme? Kenen ääni kuuluu yhä ja kenen painuu unohduksiin? Jään myös miettimään pitkäksi aikaa kirjan luettuani kauppias Hellmannin talon palvelusväkeä, joiden syyksi palo kaduilla ja huhupuheissa nopeasti kääntyi. Millaisen elämän he elivät? Mitä tunsivat ja ajattelivat nuo ihmiset, joiden huolimattomuuden niskoille palon syttyminen lopulta jopa ympäri maailman lehdistöä painettiin? Millaista epäoikeudenmukaisuutta tai toisaalta syyllisyyttä tilanteesta he kokivat? Mitä muuta kaduilla ja savuan rauniokaupungin jäännöksien äärellä puhuttiin tuolloin niissä yhteiskuntaluokissa ja niiden toimesta, joiden ajatuksia emme mitenkään enää voi jäljittää?

Hyvä kirja jättää jälkeensä tunnejäljen. Tai enkä se nostaa lukijassaan esiin jäljen, joka on piirtynyt kehon ja mielen muistiin tarinoiden tai perimän kautta. Hyvä kirja saa pysähtymään, kysymään ja pohtimaan. Hannu Salmen kirja teki juuri niin.