Kuolemasta

Sain muutama viikko sitten kunnian olla läheisen ystäväni tukena saattelemassa hänen rakasta, iäkästä äitiään rajan yli jonnekin sinne, jota emme oikein tunne ja ymmärrä. Hetki oli tunteikas, ja samalla hauraan kaunis. Se jätti myös pysyvän jäljen. Se pysäytti pohtimaan ystävän rinnalla ja yksin ollessa kuolemaa, kuoleman ja syntymän yhtymäkohtia sekä elämänkiertoa. Tarvitsen sanoja ja kirjoitusta jäsentääkseni ajatuksiani, joten tässä nyt istun ja jaan näitä viime päivien ja viikkojen pohdintoja kanssasi. Halusin jakaa pohdintani julkisesti siksi, että monille meistä kuolema ja itse kuoleman hetki on hyvin etäinen tapahtuma. Minäkin kohtasin kuoleman ensi kertaa silmästä silmään. Kenties kuoleman pelosta tai osaltaan äärimmilleen viedystä yksilökeskeisestä kulttuurista johtuen, on moderni länsimainen yhteiskunta piilottanut tämän luonnollisen osan elämää sairaaloiden ja hoitokotien ovien taakse. Näin useille meistä kuolema on ja pysyy verhoutuneena jonnekin laitosten kätköihin. Siinä on jotain perustavanlaatuisesti väärää. Ajattelen, että pahimmillaan riistämme näin itseltämme myös mahdollisuuden onnellisuuteen ja kiitollisuuteen elämän edessä. Kirjoitan myös sillä ajatuksella, että jos läpi käyt ja pohdit kuolemaa juuri nyt, löytäisit ehkä tästä kirjoituksesta kohdan tai ajatuksen, joka toisi lohtua.

Kuoleman hetki voi olla myös kaunis. Olin kuullut näin sanottavan mutten oikein koskaan ollut ymmärtänyt, mitä sillä tarkoitetaan. Minulle kuolema oli näyttänyt vain surusta harmaat kasvonsa ja viiltävän, menetyksestä aiheutuneen kivun. Ystäväni luvalla, kirjoitan tässä todeksi jotain hänen äitinsä kuolemasta ja niin kuin itse ystäväni äidin rajan ylityksen koin. Tuo hetki oli minulle hyvin merkityksellinen. Elsa, ystäväni äiti, oli jo 88-vuotias, joten elettyä elämää oli pitkälti takana. Silti vielä viimeisen kerran sairaalaan kaatumisen takia jouduttuaan hänellä oli vahva elämänhalu, tahto parantua ja jatkaa elämää. Viimeiseen saakka hän pysyi kiinnostuneena läheisistään ja tästä maailmasta sekä halusi huolehtia niin itsestään kuin toisista ympärillään. Kaatuminen oli kuitenkin kohtalokas ja sairaalaan joutuminen vielä kohtalokkaampi. Sairaus uuvutti vanhan kehon ja noin viikkoa ennen kuolemaansa Elsa jo ilmaisi tahtovansa pois, sanoi ettei jaksaisi enää. Kahden ja puolen viikon jälkeen kaatumisesta Elsaa ei enää ollut.

Tapasin Elsan lauantaina, sen viimeisen päivän iltana, jolloin hän vielä kielellisesti oli yhteydessä tähän maailmaan, osoitti sanoin ymmärtävänsä ja vastasi heikosti ja väliin päättäväisesti hänelle puhuttaessa. Olin ystäväni tukena sairaalassa tapaamassa hänen äitiään tuona iltana. Istuimme hänen sänkynsä reunalla, juttelimme, silitimme ja olimme läsnä. Ystäväni vakuutteli äidilleen, että kaikki on hänellä ja muilla Elsalle rakkailla hyvin, että äiti voisi vihdoin levätä rauhassa. Kyseli, onko tällä kipuja, joihin sai vastauksena kirkkaan kieltävän ein. Elsa tuntui myös valvovan henkilökohtaisia rajojaan tarkasti ja tiesi kuka häneen koski, vaikka hänen silmänsä olivatkin kiinni. Vieraan hoitajan tullessa huoneeseen tarkistamaan Elsan vointia tai tekemään jotain hoitotoimenpiteitä Elsa ilmoitti hyvin selkeäsanaisesti, ettei noin kovaa saa koskea. Jossain vaiheessa iltaa Elsa pyysi kuulla laulua, joten kuuntelimme yhdessä joululauluja ja sekä Elsan rakastamaa Pavarottin Ave Mariaa. Tutun musiikin kuuleminen rauhoitti vanhuksen ja niin levollisin mielin kuin pois hiipuvan voi jättää, lähdimme tuona iltana sairaalasta. Elsa oli siirretty jo saattohoitoon. Seuraavan päivän Elsa nukkui rauhallisesti poikansa valvoessa hänen vieressään, jättäen samalla kivuliaita jäähyväisiä rakkaalle äidilleen. Tuo viimeinen päivä oli sunnuntai: harmaa, synkkä, kurja ja sateinen, niin kuin vain lumeton, joulukuinen Helsinki osaa olla. Ystäväni oli toivonut äitinsä kuoleman läheisyyden oivallettuaan, että äiti saisi lähteä valossa, kirkkaana päivänä auringon paistaessa, ei keskellä synkkää yötä, yksin tai vesisateessa. Lyijynraskain mielin hän lähti tuona sunnuntai-iltana sairaalasta kotiin peläten äitinsä menehtyvän yön aikana yksin samalla tietäen, että myös omasta jaksamisesta ja elämästä on huolehdittava.

Maanantai 30.joulukuuta valkeni kuulaana ja kauniina vuoden lopun päivänä. Heti aamusta taivaankansi oli tähdistä kirkas. Pyöräilimme yhdessä sairaalaan läpi välipäivien rauhassa soljuvan kaupungin, hämmästelin ystäväni kykyä ihastella ja löytää lohtua lisääntyvästä valosta ja auringosta, joka oli kipuamassa taivaankannelle. Sairaalaan saavuttuamme Elsa oli jo hyvin heikko. Tuntui kuitenkin siltä, että hän oli halunnut vielä kerran odottaa rakkaan lapsensa lähelleen, suoda tälle vielä viimeisen mahdollisuuden nähdä äitinsä. Tehdä vielä kerran viimeisen pyyteettömän äidinrakkauden teon lapsensa eteen, joka oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Lähteä, niin kuin tämä toivoi hänen lähtevän. Seisoimme hänen pienessä sairaalahuoneessaan molemmin puolin sänkyä, sanoimme että olimme siinä, kosketimme hellästi. Kerroimme ulkona häikäisevän kauniisti paistavasta auringosta. Silitimme poskea ja hentoiseksi käynyttä harmaantunutta tukkaa, kuuntelimme hengitystä, joka kävi hetki hetkeltä vaivalloisemmaksi. Puhuimme hänelle rakkaista, jotka odottavat jossain tuolla puolen. Kiitimme Elsaa kaikesta. Sanoimme, että hän voi jo laskea irti tästä maailmasta, täällä pärjätään kyllä. Itkimme, koska rakkaista eroaminen on sydäntä särkevää. Hyräilin hiljaa Maa on niin kaunis virttä, koska kyyneleet kuristivat sanat kurkkuuni. Lääkäri kävi huoneessa ystäväni pyynnöstä ja kertoi, että aikaa on enää hyvin vähän jäljellä. Ehkä tunteja, mutta vakuutti ettei kipuja enää olisi. Hän oli empaattinen ja selkeäsanainen ja teki selväksi olevansa kaikin tavoin käytettävissä mutta antoi tilaa. Olimme olleet Elsan luona noin 45 minuuttia, kun tulin kysyneeksi ystävältäni, mikä virsi hänen äidilleen oli ollut tärkeä. Virsi oli se samainen Maa on niin kaunis, jota aiemmin olin jo hyräillyt. Aloin hiljaa laulaa virttä harmaita hiuksia silitellen, ystäväni äitinsä poskea silittäen ja toistellessa äidilleen, että tämä voi jo mennä, kaikki on täällä ihan hyvin. Huomasin Elsan kiinni olevien silmien välistä karanneen yhden kyyneleen hänen silmäkulmassaan ja sitten hän olikin poissa. Aurinko paistoi ulkona kirkkaasti häikäisten.

Iäkkään ihmisen kuolema, niin musertavan surullinen kuin se rakkaan läheisen menettävilleen voikin olla, on silti hyvin luonnollinen osa tätä elämän kiertokulkua. Me synnymme ja kuolemme yhtä varmasti kuin aurinko nousee ja laskee. Näin se vain on. Elämän aluilla ja lopuilla on myös yhtymäkohtia. Alkuihin ja loppuihin liittyy usein odotus. Me synnymme läheisten meitä odottaessa, ja toivoessa jo saapuvan tähän maailmaan. Samalla tavoin me myös toivottavasti lähdemme: läheisten meitä kannatellessa ja toisaalta odottaessa rinnallamme väistämätöntä tapahtuvaksi. Kehon ja elämänhalun jo hiivuttua ja fyysisen kärsimyksen lisääntyessä läheiset kannustavat meitä siirtymään kohti valoa. Myös siteet tähän maailmaan elämän alussa pikkuhiljaa vahvistuvat ja elämän lopulla heikkenevät. Yhteys lähipiiriin kasvaa ja laajenee ja sosiaaliset verkostot vahvistuvat vauvan oppiessa tuntemaan lisää perheenjäseniä ja sukulaisiaan. Elämän lopulla sosiaalinen maailmamme taas usein supistuu, kunnes kuoleva päästää irti viimeisestä rakkaastaan. Pieni elämän taimi nukkuu suuren osan ajastaan, keräten voimia, kasvaen, kehittyen ja aistien päivä päivältä maailmaa enemmän. Ja toisaalta ikääntyvä ihminen siirtyy päivä päivältä enemmän unen maailmaan, tarviten lepoa ja viipyen valvemaailmassa enää hetkittäin, kunnes viimein siirtyy jonnekin unen tuolle puolen. Elämä on yhtä vuoroveden kaltaista liikettä laajenemisesta supistumiseen, kunnes liike joku päivä lakkaa. Tuon yksittäisen elämän liikkeen energia vapautuu ja tulee osaksi jotain suurempaa. Tämä on yksi tapa nähdä tai ajatella kuolemaa.

Nuoren ihmisen kuolema tai äkillinen kuolema voi olla karvaampaa ja vaikeampaa hyväksyä. Menetin parikymppisenä silloisen poikaystäväni auto-onnettomuudessa. Koin jonkin osan minuuttani tuolloin tippuvani johonkin syvään ja pimeään kuiluun, josta sen osan takaisin valoon nostaminen vaati pitkällisen tien. Menetin myös vuosia myöhemmin läheisen ihmisen hyvin äkillisesti. Myös tuon kuoleman ennalta arvaamattomuus veti turvallisuuden maton jalkojen alta ja rakkaan menettämisen surua oli vaikea käsitellä. Elämän päättyessä ja läheisen menettäessämme koemme usein hyvin vaikeita tunteita. Suru, tehdyt tai tekemättä jääneet asiat, sanotut tai sanomatta jääneet sanat voivat vaivata mieltä. Kuoleman lopullisuus tuntuu lohduttomalta ja mahdottomalta hyväksyä. Tunteitaan voi olla myös kriisin akuutimmassa vaiheessa vaikea eritellä ja kokemus tuntuu vain kaiken nielevänä ahdistuksena. Kuoleman ja etenkin nuoren ihmisen kuolemaan liittyvät tunteet saattavat värittyä paljolti myös vääryyden kokemuksen kautta. Koemme ehkä syvää epäuskoa tapahtuneesta, epäoikeudenmukaisuutta elämän arvaamattomuudesta, pelkoa, että kaikki muukin meille rakas voidaan yhtä lailla pyyhkäistä yhdessä yössä tai silmänräpäyksessä pois. Voimme tuntea toivottomuutta ja luottamuksen puutetta, merkityksettömyyttä, vihaakin. Tällaisten tunteiden kohtaaminen ja läpi eläminen päivästä toiseen on musertavan raskasta, mutta samalla luonnollinen osa surutyötä. Suruaan voi yrittää lievittää erilaisin suremisen rituaalein. Voit sytyttää kyttilän rakkaallesi päivittäin tai katsella hänen kuvaansa samalle hänelle puhuen. Muistella menetettyä yhteisten ystävien kanssa tai yksin. Menetys jättää jälkeensä tyhjiön. Tilan, joka ei välttämättä koskaan täyty, eikä sen ehkä kuulukaan täyttyä. Ehkä sielumme on kuin talo, jossa on huoneita. Jos yksi huone tyhjenee ja sen ovi sulkeutuu voi toinen ovi avautua jossain toisaalla. Suruaan voi yrittää myös annostella ja kipuaan harhauttaa tekemisellä, toimeen tarttumisella, johonkin asiaan uppoutumisella ja ennen kaikkea toisiin tukeutumisella tai päättäväisellä arkeen pureutumisella. Sallia arkisten rutiinien toistua lohdullisina luottaen siihen, että joku päivä huomaa, miten valo loistaa ikkunoista sisään taas kirkkaammin, kahvi tuoksuu vahvemmin tai elämän virtaa kehossa voimallisemmin. Jos läpikäyt vaikeita tunteita, niin haluan luoda sinuun uskoa. Vielä tulee se päivä, jolloin pahin kipu ja harmaus väistyy ja värit palaavat elämääsi.

Kuoleman kohtaaminen on saanut myös pohtimaan myös sitä, miten tärkeää tunteiden näyttäminen on. Itkin häpeilemättä ja pidäkkeettömästi ystäväni äitiä sairaalassa rajan yli saatellessa. Huomasin, että jokainen kohtaamani hoitaja ja lääkäri osoitti suurta empatiaa niin katsein, elein kuin sanoin. Ystäväni on niukempi tunneilmaisultaan ja jäin pohtimaan kokiko hän yhtä vahvaa empaattista kannattelua hoitohenkilökunnan taholta. Minulle kokemus kirkasti ennestään ajatusta, ettei tunteiden näyttäminen ei ole heikkoutta vaan vahvuutta ja rohkeutta paljastaa haavoittuvuuttaan. Se myös mahdollistaa kannattelun silloin, kun sitä tarvitsemme. Jos peität haavoittuvuutesi ja nielet menetyksesi tuskan, kiellät samalla ihmisiltä ympärilläsi mahdollisuuden huomata, miten sinua koetellaan. Kiellät itseltäsi sen tuen, johon meillä kaikilla on sisäsyntyinen tarve. Lisäksi patoat sisääsi jotain sellaista, joka ennemmin tai myöhemmin kyllä etsii tiensä ulos. Suru on kuin puro tai virta, joka päättäväisesti kaivertaa tiensä sieltä, minne sitä yrität piilottaa.

Iän tai elämänkokemuksen myötä ajatteluni ajasta on muuttunut yhä enemmän sykliseen muotoon. Myös syntymän ja kuoleman voi nähdä kiertona, joka iäti jatkuu luonnossa. Päivänkierto, vuodenkierto ja elämänkaari heijastelevat kaikki tätä samaa elämän syklisyyttä. Koen myös, että elämä opettaa meitä kausittain, syklisesti kohtaamaan jotain osaa minuudestamme tai maailmasta ja siitä, kuinka sen koemme ja kuinka elämän herättämien tunteiden kanssa kaikkinensa pärjäämme. Minulle tämän vuodenkiertoni oppi on eittämättä liittynyt kuolevaisuuteen ja sen käsittelyyn. Huomaan sen nyt, kun merkityksellisenä pitämäni kiinalaisen ajanlaskun mukainen lohikäärmeen vuosi lähestyy loppuaan. Itämaissa ajatellaan, ettei oman merkin vuosi ole tuon merkin kantajalle se kaikkein helpoin. Näin olen huomannut olevan myös omalla kohdallani. Kuoleman läheisyys ja sen luonnollinen osa elämää on näyttäytynyt minulle usein tämän vuoden kierron aikana. Sen hyväksyminen ja kuolevaisuutensa kanssa sinuiksi tuleminen on mielestäni yksi ihmiselämän suurimpia haasteita, joten vuosi ei ole ollut henkisesti helppo. Samaan aikaan voin kiitollisena todeta kasvaneeni ja kypsyneeni kuolevaisuuden ajattelun kanssa roimasti. Oivaltamalla ja muistamalla oman kuolevaisuuteni ja elämän rajallisuuden voin kokea täydempää onnea ja iloa jokaisesta hetkestä, jonka tämä ainutkertainen elämä meille tarjoaa. Jokainen hengenveto on elämän lahja. Näin ajattelen juuri tänään.

Mitä ajatuksia, tunteita ja muistoja kuoleman pohtiminen ja kuolevaisuus sinussa herättää? Jos läpikäyt kivuliasta menetystä, niin jaksa ystävä rakas luottaa siihen, että vielä jotain päivänä nyt polttelevana tuntuva kipu on muuttanut muotoaan. Tuo kipu ja suru ei ehkä häviä kokonaan, mutta se kertoo yhdenlaista tarinaa rakkaudesta. Siitä, että elämässäsi on ollut jotain hyvin merkityksellistä ja tärkeää. Vaali siihen liittyviä kauniita muistoja, niitä ei kuolemakaan voi sinulta viedä.