Ylisukupolviset jäljet

Tänään on tullut kuluneeksi 86 vuotta talvisodan päättymisestä. Vaikka aika on pitkä, kokonainen ihmisikä, kantaa silti moni meistä yhä kehossaan ja mielessään tiedostaen tai tietämättään kaikuja tuosta sodasta. Sodat eivät pääty rauhansopimuksiin.

Ylisukupolviset taakat kulkeutuvat eteenpäin erilaisina selviytymismekanismeina. Jotkut meistä ovat kasvaneet emotionaalisesti hylättyinä ja kokevat siksi haasteeksi muodostaa syvää yhteyttä toisiin. Osa on saanut perintönä puhumattomuuden kulttuurin, jossa vaikeat kokemukset lakaistaan kerrasta toiseen maton alle. Näin syntyy sukupolvien ketjuja, joilta saattavat puuttua taidot kohdata pieniäkään ristiriitoja rakentavasti.

Joitakin meistä pärjäämisen kulttuuri on opettanut työntämään sivuun omat tunteet ja tarpeet niin pitkään, että keho alkaa oireilla. Myös tällaiset somatisoituvat kokemukset voivat kulkea ylisukupolvisina jälkinä aikojen yli. Toisten perhehistoriassa sodan kaiut näkyvät väkivallan kierteinä tai päihteiden käytön jatkumoina, epätoivoisina yrityksinä paikata jotakin, minkä sodassa koetut kauhut ja vääryydet ovat rikkoneet.

Sotatraumojen jättämät jäljet ovat moninaisia, syviä ja pitkäikäisiä. Toivon sydämestäni, että opimme ihmiskuntana kollektiivisesti turvallisempia ja rakentavampia tapoja ratkaista ristiriitoja. Että pääsemme yli ahneuden ja vallanhimon kohti kohtuullisempaa, hyväksyvämpää, empaattisempaa ja anteeksiantavampaa tapaa suhtautua niin toisiimme kuin luontoon ympärillämme. Että opimme luottamaan ja uskomaan toisistamme hyvää huolimatta siitä, mitä olemme kokeneet.

Mennyttä emme voi muuttaa. Joka päivä voimme kuitenkin valita rakentaa yhteyttä ja luottamusta sen murentamisen sijaan. Jokainen meistä voi tehdä osansa rakentaaksemme rakastavampaa ja turvallisempaa huomista. Sodat eivät pääty rauhansopimukseen. Ne päättyvät, kun kannamme jokainen vastuuta luodaksemme turvallisen yhteyden itseemme ja toisiimme.

Millaisesta huomisesta sinä haaveilet? Millaisen jäljen sinä haluat tähän maailmaan jättää?