Ajatuksia keskikesään

Juhannus ja keskikesä taittaa vuoden kahteen. Vuoden lakipiste, pisin päivä eli  kesäpäivänseisaus on uudenvuoden ja talvipäivänseisauksen tavoin aika, jolloin moni meistä pysähtyy lomailemaan, hengähtää hetkeksi, ehkä summaamaan mennyttä ja suunnittelemaan tulevaa. Olen itsekin harrastanut tällaisten välitilinpäätösten tekoa keskikesän aikaan. Usein ne ovat palvelleet hyvinä pysähdyksen ja pohdinnan paikkoina. Etenkin silloin, kun olen kirjoittanut ajatuksiani päiväkirjaan, johon voin myöhemmin palata, esimerkiksi vuoden vaihtuessa. Olen kirjannut ajatuksia muun muassa siitä, mistä haaveilen, mitä toivon vuoteeni lisää, mikä on tuonut merkityksellisyyttä ja iloa kuluneeseen ajanjaksoon ja mistä olen valmis jo luopumaan.

Viime viikolla juhannuksen lähestyessä ja loman alkaessa kipuilin kuitenkin kiroilevan teinin tavoin ajatusta itsereflektiota, kirjoittamista, kynään ja paperiin tarttumista vastaan. Julistin mielessäni itselleni etten kaipaa mitään kirjoittamista tai pohdintaa. Haluan vaan olla. Vailla ajatuksia. Tunsin myös poikkeuksellista rauhattomuutta, että pitäisi olla jossain muualla kuin pääsääntöisesti yksin koiran kanssa mökillä, niin kuin olin valinnut. En halunnut tarttua tarjottuihin kutsuihin enkä siihen päiväkirjaankaan. Sen sijaan tartuin halkoihin, lapioon, haravaan ja kottikärryihin ja kuljin pyörremyrskyn lailla ympäri mökkitonttia. Tartuin Pirkko Saision uusimpaan ja lasiin punaviiniä. Tartuin tulitikkuihin ja raapaisin takkaan loimottamaan tunnelmallisen ja lämmittävän tulen tai tehdäkseni hellaan tulet aamukahveja varten. Tartuin koiran taluttimeen ja kävin rauhallisilla lenkeillä maalaismaisemissa harakankelloja, siankärsämöitä, ojakellukoita ja poimulehden kukkia poimien. Tartuin myös peiton kulmaan nukkuakseni päiväunia ja pitkiä yöunia mökin peräkammarin hiljaisuudessa. Ja sunnuntaiaamuna koiran kanssa aamuaurinkoisen peltomaiseman halki lenkkeillessä kurkien, kiurujen, tiirojen ja töyhtöhyyppien töräyttelyä, kiljahtelua ja kirskuntaa kuunnellessa oivalsin ilahtuneena, että olin tehnyt juuri sitä, mitä minun kuuluikin tänä juhannuksena tehdä. Olin levännyt ja viettänyt aikaa paljon yksin, koska tarvitsin sitä juuri nyt.

Jos teet työtä ihmisen kanssa, jossa olet käytettävissä toisille, ehkä hoitotyöntekijänä, opettajana, terapeuttina tai asiakaspalvelijana, tunnistanet tällaisen vetäytymisen tarpeen. Kohtaamistyötä tekevänä olen läpi vuoden intensiivisesti vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Rakastan työtäni, mutta huomaan usein loman koittaessa kaipaavani hiljaisuutta ja aikaa yksin. Hiljaisuuden kaipuu ja sosiaalinen kuormittumiseni tulee ilme lyhytpinnaisuutena lähimmäisilleni ja raudanlujana rajojeni vahtimisena. Huomaan sen myös siitä, että tavastani toimia on kadonnut joustavuus. Tapani olla vuorovaikutuksessa kuluttaa voimavarojani ja sosiaalista akkuani. Tarvitsen yksinoloa, aikaa ilman kontakteja palautuakseni minuksi, takaisin omiin asetuksiini. Parhaiten tämän lepo luonnistuu luonnonhelmassa. 

Usein loman alkaessa koemme kuitenkin myös painetta olla vihdoin käytettävissä rakkaillemme, perheenjäsenille ja ystäville. Tämä omien ja toisten tarpeiden yhteensovittaminen aiheuttaa monelle meistä haasteita. Kalenteriin merkatuilla juhlapyhillä on niilläkin ihmisen mieleen kummallinen vaikutus. Ympäröivä maailma toitottaa meille jotain viestiä kyseisestä pyhästä ja mitä silloin kuuluu tehdä: syö silliä ja perunaa, sauno ja karkeloi yötöntä yötä hyvässä porukassa. Tai jos on joulu, niin keräänny perheen ja suvun kanssa yhteen, syö kinkkua ja laatikoita ja anna lahjoja lähimmäisiille. Näistä vahvoista ympäristöstä tulevista viesteistä tulee helposti tunne, että omat halut, etenkin jos ne poikkeavat meille markkinoidusta normista, ovat jotenkin vääriä. Tulee tunne, että pitäisi olla elämässä sitä parasta elämää toisten kanssa juuri silloin, vaikka omat tarpeesi olisivat ihan jotain muuta. Tulee tunne, että se, miten tuon yhden päivän tai juhlapyhän viettää jotenkin perustavalla tavalla määrittää minuutta suhteessa toisiin. Mutta eihän elämässä yhdestä päivästä tai viikonlopusta ole kyse. Väliä on pikemminkin sillä, miten käyttäydymme, toimimme ja valitsemme  päivästä toiseen arkisten päivien läpi kulkiessamme.

Ajautuessamme liian kauas itsestämme omien tarpeiden ja tunteiden tunnistamisesta tulee vaikeampaa. Herään ja havahdun tähän samaan teemaan toistamiseen. Se lienee yksi elämän oppitunti, jonka kanssa minun kuuluu vielä tehdä töitä. Näin jälkikäteen ymmärrän ja näen taas kirkkaammin, miten intensiivinen työkevät vei minut liian etäälle itsestäni. Luotuani ympärilleni tilaa, hiljaisuutta ja mahdollistaessani itselleni kaipaamani levon, halusin myös tarttua kynään ja paperiin ja tehdä itselleni hyödyllisen välitilinpäätöksen kuluneesta alkuvuodesta. Tietyllä tapaa myös tämä kirjoitus on osa tuota pohdintaa ja sen jälkimainingeista syntynyt. Joskus toisen pohdintoja lukiessa oivaltaa myös omasta käyttäytymisestä jotain, jonka on sallinut hukkua arjen jalkoihin. Ehkä sen vuoksi halusin jakaa tämän kirjoituksen vielä sinun kanssasi ennen lomatauolle vetäytymistä.

Tämä kirjoitus päättää vuoden ensimmäisen puoliskon, joka on ollut hyvin antoisa, mutta työntäyteinen. On aika levon, leikin, latautumisen ja loman. On myös aika toivottaa sinulle, mitä parhainta kesää. Uskallusta pysähtyä ja hiljentyä itsesi äärelle, vaikka se toisinaan vaikealta saattaa tuntuakin. Rohkeutta tehdä valintoja viettää kesäpäiviäsi niin, että se tukee omaa jaksamistasi ja hyvinvointiasi pitkällä tähtäimellä. Jos nyt ottaisit kynän käteesi ja kirjoittaisit hetken, mitähän sinulla olisi itsellesi kerrottavana?