Tunteista

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että muilla on jotenkin helpompaa? Että jostain syystä sinulle on annettu kauhalla kauheuksia kun toisille niitä annostellaan pipetillä? En halua vähätellä kokemustasi, joka voi tuntua juuri nyt painoltaan hyvinkin raskaalta kantaa. Jokaisen elämä, sen kulku ja polut kivikkoineen ovat kullekin uniikkeja ja yksilöllisiä. Meillä ihmisillä on sosiaalisina olentoina myös halu ja tarve vertailla ja vertautua muihin. Siksi katsommekin ympärillemme ja vertaamme omaa polkuamme toisiin, omia taakkojamme toisten taakkoihin.

Jos elämä syöttää hatullisen paskaa (pardon my french) kerta toisensa jälkeen, on tervettä reagoida siihen. Tuskastumme, suutumme tai raivostumme. Parhaimmillaan tämä raivo kanavoituu muutosvoimaksi, joka kannattelee meitä eteenpäin kyseisen elämänkarikon yli. Tai kenties se suojelee meitä joltain, jolta tuon vihan ja raivon oli tehtävänäkin suojella. Joskus näissä elämän vastoinkäymisissä koemme lamaantuvamme, tai ehkä vielä myöhemmin uuvumme, alamme katkeroitumaan tai päädymme kyselemään eri versioita miksi kysymyksestä. Miksi minulle kävi näin? Miksi juuri minulla on näin vaikeaa? Miksi?

Näihin miksi kysymyksiin vastauksien etsiminen voi olla merkityksellistä pystyäksemme kokemaan elämän jollain tapaa loogisesti kulkevana jatkumona, voidaksemme rakentaa elämästä mielekkään kertomuksen. Mielekkäällä en tarkoita sitä, että se olisi miellyttävä, vaan sitä, että se edes jollain tapaa noudattelee jotain logiikkaa ja sellaisia syy-seuraus suhteita, joihin olemme tottuneet ja joita meitä on opetettu hahmottamaan tapahtumien välille. Jos työnnät sormen tuleen, se polttaa. Jos laitat kielesi pakkasella rautaan, se jämähtää siihen tiukasti ja kivuliaasti kiinni. Elämä ja etenkin me ihmiset käytökseltämme emme kuitenkaan aina ole loogisia ja fysiikan lakeja seuraavia. Näitä syy-seuraus suhteita ihmiselämästä hakiessamme voimme pahimmillaan kokea jäävämme jumiin miksi kysymysten kierteeseen kykenemättä katsomaan elämässä eteenpäin.

Jos olet jo pidemmän aikaa kysellyt itseltäsi näitä miksi kysymyksiä, olet varmaankin jo hahmottanut elämänkulkujesi tai tällä hetkellä ahdistusta aiheuttavan tapahtuman päälinjat hyvin. Voisiko olla aika suunnata energiaasi jo toisaalle? Voisitko suhtautua mielesi esittämiin kysymyksiin kuin kyselyikäiseen lapseen, joka päättymättömästi haluaa yhä uudelleen kysyä miksi. Jos tuon ikäisiä lapsia tunnet, tiedät, että heti vastauksen annettuasi seuraa uusi miksi ja taas uuden vastauksen jälkeen uusi miksi. Kysymysten virta on päättymätön ja ei vastauksiin lopu. Myös aikuisen mieli voi jäädä tällaiseen leikkiin kiinni ja se tekee sen näennäisen hyvästä syystä: ratkaistakseen ongelman. Toisinaan mieltä askarrutaviin ja murehtimista ylläpitäviin asioihin ei ole edes olemassa ratkaisua, ainakaan sellaista, johon sinä voisit vaikuttaa. Mitä mielellesi nyt vastaisit, jos se olisikin kyselyikäinen lapsi?

Entäpä jos onkin niin, että muillakin on ihan yhtä vaikeaa ja raskasta kuin sinulla? Entä jos toiset vain ovat parempia piilottamaan haavansa, kantamaan ristinsä ja jostain kumman syystä jollain tapaa taidokkaampia näyttelemään oman elämänsä Oscar-suoritusta elokuvassa nimeltä Helppo Elämä? Sillä usko pois, meillä kaikilla on haavoja, syviä tai vielä verestäviä sekä vanhoja että arpeutuneita. Meillä on mukana isoja ja pienempiä kiviä elämän repussa, suuria tai pieniä ristejä kannettavana. Monilla meistä on syviäkin viiltoja minuudessa, sellaisia, jotka saattavat kulkea mielen piiloissa vuosikausia tai kulkea yli sukupolvien hankaloittaen arkielämää siellä, missä trauman alkusyyt ovat jo kauan sitten kadonneet, kuolleet tai kuopatut. Sellaista elämä on, vaikka päälle päin se voi näyttäytyäkin ihan toisin.

Elämässä voi myös olla kausia, pitkiäkin, jolloin maailma näyttäytyy vain harmaan sävyissä. Sitäkin tavallinen elämä toisinaan on. Ja vaikka elämäsi juuri nyt olisi synkintä mustaa, tai raskainta surua, on ajan virrassa aina niitä päiviä tai edes ohi kiitäviä hetkiä, jolloin elämä yhtäkkiä tarjoaakin kultaa ja kimallusta, arjen timantteja ja helmiä. Usko pois. Näin se on. Katso tarkasti ympärillesi niin huomaat. Se voi olla niinkin pieni asia kuin pilvipeitteen raosta viistoon lankeava auringonsäde synkän harmaan marraskuun keskellä, joka yhtäkkiä kauneudellaan sililttää jotain herkkää kohtaa sielussasi ja nostaa pintaan hetkellisen lohdun läikähdyksen. Tai se voi olla jotain paljon paljon parempaa ja suurempaa. Et koskaan tiedä mikä onni sinua jossain pienen hetken takana voi odottaa, jaksa siis odottaa vielä. Kun sen onnen sitten kohtaa, on näihin arjen onnenhippusiin ja helmiin hyvä tarttua. Niitä on kannettava sydämellä, vaalittava arvokkaina hetken helpotuksina, joista piirtyy kauniita muistijälkiä, joita hartaudella on hyvä mieleen palauttaa. On yritettävä antaa mielelle mielekästä puuhaa, silloinkin, kun se mielellään tuputtaisi synkempiä ajatuksia, juputtaisi vanhoja tarinoita vanhoista haavoista.

Elämä on karvasta. Se on raskasta ja hämmentävää, se satuttaa ja kuluttaa. Sellaista normaali elämä toisinaan on. Ihan meillä kaikilla. Muistathan kuitenkin vastapainoksi, että tämä on vain osa totuutta. Elämä on myös keveyttä, se on hetkittäistä painottomuutta ja lämmön ailahduksia sydämessä. Se on virtaavuutta ja asioiden sujuvuutta tai päätöntä hulluttelua hetkessä vailla järjen hiventä. Se on onnen läikähdys rinnassa jostain mitättömän pienestä arkisesta asiasta. On myös niitä päiviä jolloin elämä vain on, ilman suurempia tunnesävyjä, latauksia tai merkityksiä. Elämä on suurelta osin ohikiitävää arkea, josta ei tunnu jäävän mitään muistijälkeä. Tai sitten siitä piirtyy muistiin jokin kummallinen hetki, yksityiskohta, jota ihmettelet vielä vuosienkin jälkeen. Miten ja miksi ihmeessä tämän asian muistan? Sitäkin tavallinen elämä on.

Tunteisiin sen sijaan ei pidä takertua, ei niihin hyviin eikä huonoihin, sillä silloin elämä meissä ei virtaa niin kuin sen on tarkoitus virrata. Mitä ikinä siis nyt tunnetkaan, se menee ohi, sillä niin kuuluukin mennä. Toivottavasti sen muistaminen havahduttaa ajatuksiasi.