Horisonttiin katsominen
Hiljainen sunnuntaiaamu kutsui kirjoittamaan, jäsentämään maailmaa sanojen kautta. Selailin sohvan nurkassa puhelimeen tallennettuja luontokuvia ja kurkistelin väliin ikkunasta aamunvalon lisääntymistä. Yhä uudestaan ja uudestaan huomasin pysähtyneeni kuvaamaan juuri horisonttia. Pysähdyin hetkeksi pohtimaan, miksi tuo maisema on minulle niin merkityksellinen.
Rakastan aukeana eteen levittäytyvää maisemaa. Oli kyseessä sitten merimaisema, silmänkantamattomiin avautuva järvenselkä tai aavana aukeava heilimöivä peltomaisema, vaikutus on sama. Mykistyn ja hiljenen. Haluan pysähtyä ja jäädä katsomaan. Rauhoitun ja käännyn sisäänpäin.
Horisonttiin tuijottelussa on jotain yhtä ikiaikaista kuin tuleen katsomisessa. Se rauhoittaa ja tyhjentää mielen. Se yhdistää meidät vuosituhantiseen luonnonketjuun, jossa on sellaista lohdullista pysyvyyttä, mitä tämän päivän kiihkeätempoisessa, alati muuttuvassa, epävarmuuksien kuormittamassa ja luontoyhteydestä erkaantuneessa ajassa janoamme. Ajattelen, että luonnon avulla löydämme helpommin paikkamme omana itsenämme, pienenä ihmisenä maan ja taivaan välissä jatkuvassa ajan virrassa.
Luonto ja maisema voivat myös toimia oivana peilinä niin sisäiselle kuin ulkoiselle maailmalle. Paradoksaalisesti, oli maisema kuinka tyyni, rikkumaton ja hiljainen tahansa, on se kuitenkin jatkuvassa liikkeessä. Ajattelen, että samoin on meidän ja maailman laita.
Taolaisuudesta tuttu yin ja yang käsite kuvaa tätä jatkuvaa vuorovaikutusta ja liikettä mielestäni kaikkein parhaiten. Liikkeessä on aavistus pysähtyneisyyttä ja pysähtyneisyydessä on jo siemen seuraavaan liikkeeseen. Pimeydessä on aavistus valosta ja valo sisältää ajatuksen varjosta. Elämässä on aina läsnä tämä alati vuorotteleva kaksijakoisuus, ilman surua ei olisi iloa, ilman kylmyyttä emme kokisi lämpöä. Ei ole joko tai vaan on sekä että. Horisontti on linja maan ja taivaan välillä, luonnon tapa ilmentää tätä yinin ja yangin käsitettä. Tai päinvastoin, se on mielen heijaste yin ja yang abstraktiosta luontoon.
Horisontti symbolisoi kirjallisuudessa usein mahdollisuuksia, unelmia, seikkailua ja tuntematonta. Luonnollisuuteen pyrkivässä kuvataiteessa horisontti on myös viiva tai linja, johon kaikki muu kuvassa suhteutuu. Tämän symboliikan äärelle on luontevaa pysähtyä tutkimaan myös sisimpäänsä, omaa mielenmaisemaa. Miten sinä koet horisonttiin katsomisen? Miten sinä olet suhteessa maailmaan ja maisemaan, jossa seisot?
Minä ajattelen, että horisontin takaa sarastava aamunvalo on luonnon osoitus meille joka päivä tarjolla olevasta uudesta mahdollisuudesta. Horisonttiin myös purjehditaan, kun lähdetään seikkailulle, tutkimaan maailmaa tai haastamaan itseä maailman merillä. Avoin ja tyyni merimaisema on kuin tyhjä paperi, joka odottaa uusia sanoja tai pensselin vetoja. Se kutsuu ja houkuttaa esiin uusia unelmia tai pyytää kohtaamaan piilossa olleita pelkoja ja varjoja itsessä.
Luonto voi tukea meitä kasvussamme, auttaa meitä ymmärtämään jotain itsestämme ja elämästä. Se voi lohduttaa, ilahduttaa, liikuttaa ja herättää tunteita äärilaidasta toiseen. Avaran taivaan alla seisoessa meillä on tilaa kokea kaikki tunteet. Luonnossa et ole koskaan yksin. Luonto on meille kaikille yhteinen. Meillä kaikilla on samanlainen oikeus nauttia sen parantavasta voimasta ja meillä on myös velvollisuus huolehtia luonnosta kuin huolehtisimme itsestämme. Me olemme osa luontoa ja luonto on osa meitä.
Milloin sinä viimeksi hakeuduit paikkaan, jossa voi pysähtyä tuijottelemaan kaukana siintävään horisonttiin? Mitä tunteita ja ajatuksia se sinussa herätti?