Lempeydestä, sisäisestä puheesta ja hidastamisesta
Sade kuulostaa valuvan tasaisena kohinana hämärässä kesäaamussa. Poikkeuksellisen pitkään jatkunut tukala helle on vaihtunut lempeän viileään sateeseen. Vaikka auringon lapsi olenkin, toivotan sateen tervetulleeksi kuin vanhan rakkaan ystävän. Kuunnellessani sadetta kaipaan ulos seisomaan sen virkistävän virran alle. Haluan kääntää kasvoni kohti pikkuriikkisiä pisaroita ja antaa niiden pestä kasvoiltani ja keholtani kuumuuden niihin jättämät jäljet, tuskastuttavan olotilan, maailmaan murheet.
Astun ulos takapihalle avojaloin. Otan varovaisia askelia kylmillä terassilaudoilla kohti kuivan ja märän puun rajaa. Jalkojeni painuessa sateen kastelemille laudoille kipristelen varpaitani ja kupertelen jalkaterieni holvejani. Hymähdän itselleni huomatessani, että arkailen märästä kylmää terassia, vaikka samoilla jaloilla marssin talvipakkasessa päättäväisesti ja silmää räpäyttämättä avantoon ilman uimatossuja. Sallin arastelun enkä pakota itseäni painamaan jalkapohjaa kiinni märkään puuhun, vaan jätän varpaani kippuraan ja jalkateräni kaarelle. Nostan katseeni kohti taivasta ja annan virkistävien sadepisaroiden tanssia kasvoillani. Osa pisaroista on isoja ja raskaita. Ne läiskähtävät roiskahtaen kasvoilleni. Niiden välissä iholleni pisaroi hentoista, märkää sumua taivaan sumupullosta. Pohdin ettei sadekaan ole sitä, mitä sen hetki sitten kuvittelin olevan. Se ei ole tasainen virta vaan koostuu mieleni käsittämättömästä määrästä pieniä ja suurempia pisaroita, jotka ovat kukin erilaisia ja putoilevat alas suloisessa satunnaisuudessaan milloin hitaasti, milloin nopeammin, toisinaan harvakseltaan ja väliin niin tiheänä, että maisema harmaantuu.
Astun takaisin sisälle ja istun ruokapöydän ääreen kahvimukini kanssa. Kuuntelen hiljaisessa talossa seinäkellojen keskustelua. Kelloja on kaksi. Toinen raksuttaa vierelläni ruokapöydän äärellä, toisen ääni kaikuu porraskäytävästä. Tiedän yläkerrasta löytyvän vielä kolmannenkin, joka sekin todennäköisesti yhtyy tähän äänimaisemaan, jos vain korvani olisivat tarpeeksi herkät sen erillisen soinnin erottamaan. Tämä kellojen määrä on mielestäni kovin lapsuudenkotiani kuvastavaa. Suurten ikäpolvien kasvattamana lapsuudenkodin ilmapiiriä on leimannut työteliäisyys ja siihen kietoutuva aika, niin teoissa kuin sanoissa. Aina piti olla ajallaan. Asioille oli aikansa. Laiska hikos syyessään, ahkera työtä tehessään. Ensin oli työ, sitten huvi. Kokemukseni mukaan kelloa vahdattiin tarkasti, että ehdittiin tehdä kaikki, mitä tolokun immeisen piti päivän aikana ehtiä tehdä. Ja vähän päälle.
Tässä kasvuympäristössä minäkin opin vahtimaan omaa kelloani. Parikymppisenä kadotin rippilahjaksi saamani rannekellon jonkin railakkaan baari-illan päätteeksi. Surin tuota menetystä paljon. Myöhemmin oivalsin, miten hyvää minulle teki irtautua kellosta, ajasta, ja sen vahtaamisesta, joka oli tuon viattoman rannekellon kautta ruennut paljon määrittelemään minuutta ja tekemistäni. Tunsin kellon kadottamisesta kuitenkin valtavaa moraalista krapulaa, vaikka lienee sattumaa, että kello katosi juuri baari-iltana. Kellon nahkarannekkeen paikallaan pitävä metallineula kun oli jossain elämän melskeissä vääntynyt sillä seurauksella, että ranneke tapasi toisinaan irrota. Sain tuosta kadonneesta rippilahjasta kuitenkin hyvän syyn vuosiksi eteenpäin roimia itseäni armottomalla sisäisellä puheella kelvottomasta naisenalusta, jolla ei edes ne tärkeimmät tavarat pysy matkassa. Annan itselleni tässä ja nyt tuon puheen anteeksi. Ymmärrän, miten ankara olen itselleni ollut. Vähemmänkin olisi riittänyt. Olen ollut itseäni kohtaan kohtuuton, epäoikeudenmukainen ja aivan suhteettoman ankara. En kuitenkaan usko, että tässä ankaruudessani olen millään tapaa poikkeuksellinen. Tunnistatko sinä itsessäsi tällaista? Useilla meistä on kyky olla empaattinen ja lempeä toisia kohtaan, mutta itseä kohtaan vaatimukset voivat olla kohtuuttomia. Usein kannamme näitä ankaruuden ja armottomuuden malleja mukana sukupolvesta toiseen, kunnes joku sukupolvien ketjussa havahtuu. Voisiko olla toisinkin? Voisinko suhtautua itseeni myötätuntoisemmin ja lempeämmin? Olisiko vähemänkin ihan riittävää?
Lempeyttä itseään kohtaan on hyvä harjoitella. Elämän suomat lempeyden oppitunnit siunaantuvat eteen kuin itsestään, kunhan maltamme vain hidastaa ja suhtaudumme lempeällä uteliaisuudella omiin ajatuksiin, tunteisiin, tekoihin ja mielensisältöihin. Minulle viimeisin lempeyden harjoitus avautui juuri tässä ja nyt, tämän aamun sadetta kuunnellessa. Se läikähti liikkeelle toiveesta tarttua kynään, jonka kuulin heti herättyä sisältäni. Salliessani itseni kuulla ja kirjoittaa näkyväksi sitä, mitä mielestäni ja sisältäni kumpuaa, johti kirjoitus sateen kautta ympäristön havainnointiin ja sieltä muistoon kadonneesta kellosta ja siihen kytkeytyneestä sisäisestä puheesta. Ajatusten virta on usein ennalta arvaamaton ja sen odottamattomiin pyörteisiin pääsee mielestäni helpoiten kiinni kynän avulla. Ajatusten ääriviivat piirtyvät hiljalleen näkyviin sana sanalta.
Jos kirjoittaminen on sinulle vierasta, kannustan sinua olemaan rohkea ja antamaan sille mahdollisuuden. Itselle kirjoittamisessa ei ole sääntöjä. Kukaan ei vahdi pilkkujen paikkaa tai lauserakenteiden oikeellisuutta. Tärkeintä on vain sallia sanojen tulla. Pysähtymällä kirjoittamaan voit löytää sisältäsi ja mielestäsi yllättäviä muistoja ja tapahtumia, jotka haluavat tulla kuulluksi ja huomatuksi.
Milloin viimeksi hidastit tai pysähdyit kuullessasi sisältäsi toiveen tehdä itsesi eteen jotain? Milloin tartuit kynään ja kirjoitit vain kirjoittamisen vuoksi? Tai milloin kirjoitit uteliaisuudesta itseäsi kohtaan, tietääksesi mitä sinulla on itsellesi kerrottavana?