Pimeydestä ja pelosta
Syksyinen pimeys. Joillekin meistä se on armahdus, toisille ahdistuksen aihe. Minusta on ihanaa nykyisin sallia itseni hidastaa pimeän tullen tahtia ja mukautua luonnon kanssa yhtä mukaa hiljenevään elämän virtaan. Koen pimeyden armollisena ja turvallisena. Tiedän, että monia se meistä aikuisistakin ahdistaa ja pelottaa. Pimeä on tutkimatonta ja pimeyteen saattaa piiloutua uhkia. Pimeässä, esimerkiksi yössä hiljaa valvoessamme, joudumme myös toisella tavalla kasvotusten omien ajatustemme ja tunteidemme kanssa, joita päivänvalossa on helpompi paeta. Lähestyvä syksyn pimeys voi tämän vuoksi tuntuakin joistakin meistä hyvin ahdistavalta. On hyvä harjoitella tutustumaan itseensä rauhassa, turvallisesti kirkkaassa päivän valossa enemmin kuin joutua ajatustensa ja tunteidensa yllättämäksi pimeän tullen.
Koirani on aina ollut pimeästä ahdistuvaa sorttia. Syksyn tullen pimeys on hetken aikaa uhka ennen kuin koira siihen taas kaiken kesäisen päivänpaisteen jälkeen tottuu. Ennen kaikkea pimeässä hohtavat ja vastaan keikkuvat ulkoilijoiden, pyöräilijöiden ja toisten koirien kaulassa kiiltelevät valot ovat jotain, joka ihmisen näkökulmasta katsoen tuntuu ylittävän hänen pienen mielensä ymmärryksen rajat. Tänä aamuna puoli 7 aikaan pimeään aamuun lenkille lähtiessä pysähdyin hetkeksi ihastelemaan taivaalla loistavaa yksinäistä kirkasta tähteä ja kuunsirppiä. Koirani reaktio samaiseen näkyyn oli tulkintani mukaan syvä epäluulo, jota koira piilotteli alkukantaisen, rinnasta purkautuvan hyytävän murinan ja öykkäröinnin alle. Annoin koiran aikansa jatkaa taivaankappaleille niskakarvat pystyssä möyhötystä siihen sen kummemmin reagoimatta. Kiitin vain tarkasta huomiosta ääneen ja ajattelin, että muriskoon pelkonsa ulos. Murina hiljenikin, kun kuu ja tähti katosivat puun tai talojen taakse piiloon eteenpäin kävellessämme, mutta käynnistyi kuin napista painaen uudelleen, kun epäluulon kohteet ilmestyivät jälleen koiran näköpiiriin taivaalle loimottamaan. Hetken kuluttua pysähdyimme liikennevaloihin. Kuu ja tähdet loistivat aukean risteyksen ylle ja koira aloitti taas kiihtyvän rintamurinan ja kehollisen isottelun taivaalle niskakarvat pystyssä ja häntä tiukasti niiden jatkeene pystyssä sojottaen. Totesin Sesselle rauhallisesti, että meillä on kulta rakas pitkä talvi edessä, jos tuolla intensiteetillä aiot kaikkia taivaankappaleita haukkua. Silittelin samalla niskakarvoja alemmas rauhoittaakseni ja tyynnytelläkseni koiraa. Möyhötys loppui siihen risteykseen eivätkä edes pimeästä vastaan tulevat, pyörällä liikkuvat yksisilmäiset saaneet koirasta enää kaivettua primitiivireaktiota esiin. Lieneekö kuunnellut järkipuhetta? Vai sittenkin vain reagoinut rauhoittavaan kehonkieleeni?
Myös me ihmiset kaipaamme rauhoittelua pelkoihimme. Kaipaamme niin sanallista turvaa kuin kehollista silittelyä ja tyynnyttelyä silloin, kun meitä ahdistaa tai pelottaa. Aina elämässä ei myöskään tarvitse tai voi olla läsnä toista ihmistä, joka silittäisi tai rauhoittaisi pelon noustessa. Voimme luoda itsellemme tämän turvan kokemuksen. Tietenkin on olemassa aiheellista pelkoa ja pelkoon on syytäkin suhtautua tärkeänä viestinä. Jos kuitenkaan mitään näkyvää uhkaa ei ole, vaan mielesi sallii esimerkiksi yön pimeyden, jonkin vanhan trauman tai ahdistuksen nostaa kehosi pelkoreaktion mittasuhteiltaan, voit kokeilla tietoista itsesi rauhoittelua.
Huomioi tunne ja salli tunteen olla. Hyväksy, että juuri nyt tuntuu tältä. Sanoita tunne sanomalla myös ääneen mitä tunnet. Huomioi miten kehosi reagoi. Missä kohtaa kehoasi tunne tuntuu? Sen sijaan, että parjaat tai ärsyynnyt itsellesi tunteistasi, yritä suhtautua niihen lempeydellä ja uteliaisuudella. Mitä tämä tunne haluaa kertoa minulle? Mitä se kertoo tarpeistani, rajoistani tai arvoistani, siitä mikä on minulle tärkeää elämässä? Voit rutistaa sitten itse itsesi halaukseen kietomalla kädet ympärillesi silittäen tai taputtaen samalla itseäsi hellästi ja tyynnyttävästi ja lausua ääneen, ei minulla mitään hätää nyt ole. Tämän jälkeen suuntaudu hengitykseen ja anna rauhallisen hengitysrytmin tyynnyttää kehoasi. Pelko ja ahdistus, niin lamauttaviakin kuin ne esiin noustessa voivatkin olla, ovat tunteita toisten joukossa. Ne ovat tunteita, jotka hellittävät aikanaan ja joiden kanssa me kaikki elämämme ajoittain rinta rinnan tässä maailmassa.
Voi olla myös hyödyllistä miettiä, mitä sinulle rakas ihminen sanoisi pelkoasi rauhoittaakseen. Mitä esimerkiksi rakas ystäväsi, vanhempasi, kumppanisi tai vaikkapa mummosi sanoisi? Oma mummoni on jo vuosikymmeniä laulanut enkelikuorossa. Edelleenkin voin silti halutessani kuulla hänen sanovan sointuvalla savolaisnuotilla: "Elähä sinä hättäele. Kyllä kaekki lutviintuu." Tähän ääneen minä elämässäni yhä uskon ja luotan.
Kuka kuiskii sinun korvaasi lohdun rauhoittavia sanoja?