Ihanasti kesken

Saatko itsesi kiinni "sitku" ajatuksista? Sitten kun tämä projekti on valmis, niin otan vapaata tai huomioin paremmin itseäni, puolisoa, perhettä tai olen parempi ystävä rakkailleni. Sitten kun mahdun näihin vanhoihin housuihin, niin olen varmasti tyytyväisempi itseeni, kehooni tai tunnen oloni varmemmaksi tai haluttavammaksi. Sitten kun muut tulevat tietoiseksi maailman siitä, tästä ja tuosta vinksallaan olevasta yksityiskohdasta, voin lakata paasaamasta maailman vääryyksistä ja lopettaa kaikenkattavan asioiden seuraamisen. Sitten kun varmistan tämän, tuon ja sen yksityiskohdan ja viilaan vielä sitä, tätä ja tuota kohtaa, niin voin lakata huolehtimasta, kontrolloimasta ja touhuamasta. Huomaatko ajattelevasi, että sitten kun maailma on valmis ja täydellinen? Tai sitten kun sinä olet valmis? Niin sitten, olet vihdoin ansainnut, saat tai voit tehdä jotain; pitää tauon ja hengähtää, hellittää, levätä, viettää hetken ystävien ja rakkaiden kanssa juhlien tai vain ollen. Tai ajatteletko, että sitten olet vihdoin ansainnut kiitosta ja hyväksyntää. Sitten kun.

Minussa itsessäni on asunut pieni täydellisyyden tavoittelija ja sitkuttelija. Jopa siinä määrin, että olen venyttänyt rajojani työuupumukseen asti noin seitsemän vuotta sitten. Työuupumus tai lyhyemmin uupumus on monisyinen ilmiö ja harvoin rajoittuu vain yksilön kokemaan kuormittavuuteen työelämässä. Samaan hengenvetoon on todettava, että työyhteisöllä ja työelämällä laajemmin on merkittävää rooli työssä jaksamisen tukemisessa. Mutta työuupumus on aiheena niin laaja, että tämä kirjoitus pysyköön yksilönäkökulmassa ja omakohtaisessa sellaisessa. Mikäli työuupumus aiheena puhuttelee ja koskettaa sinua, niin suosittelen lukemaan esimerkiksi Juhani Mattilan kirjan Uupumuksesta takaisin elämään.

Itsellä työuupumukseen siis edesauttoi täydellisyyteen pyrkivä luonteenlaatu ja käyttäytymismalli. Rajoja liikaa venytellessä ja aikaa ennen uupumusta ajattelin usein, että kyllä minä vielä tämän asiakkaan jaksan. Sanoin kaikkiin työtarjouksiin kyllä. Osaltaan työelämän epävarmuudesta osaltaan kiltteydestä. Lisäksi ajattelin, että kyllähän täällä kalenterissa nyt täytyy olla myös aina aikaa ihanille ystäville, tutuille, mielenkiintoisille harrastuksille ja opinnoille. Ajattelin, että sanomalla usein kyllä avaan lisää ovia mahdollisuuksille tulla. Ein sanominen ei ollut helppoa tai ylipäätään mahdollista. Tunsin ajoittaista kalenteriahdistusta, mutta porskutin menemään.

Jossain vaiheessa, jota jälkikäteen on hankalaa ajoittaa, kaikki tekeminen oli muuttunut suorittamiseksi. En suorittanut vain työtä vaan myös vapaa-aikaa ja hyvinvointia. Harrastin taichita kehoni vahvistamiseksi ja mieleni hiljentämiseksi. Korvien välissä tuntui olevan valtava hulabaloo ja meteli, eli selkeitä merkkejä ylikierroksilla käynnistä. Mielen hiljentämiseksi aloin harrastaa myös raja joogaa eli mielen joogaa ja meditaatiota. En suorittanut työtä ja elämää vain ulkoisesti, vaan ulotin suorittamisen myös pääni sisälle. Vahtasin ajatuksiani kuin haukka ja kritisoin ja ryöpytin itseäni vääristä ajatuksista. Työnsin pois tai yritin piilottaa itseltä kielteisiä ajatuksia ja täyttää mieleni positiivisilla mantroilla. Kuvittelin kai, että sitten kun olisin kaikki rastini suorittanut, ajatuksenikin siivonnut, olisin jotenkin valmis. Monista hyvistä asioista, mielekkäästä työstä, ihmissuhteista, terveyttä tukevista harrastuksista tulikin kuormittavia oman mielen täydellisyyden tavoittelun takia.

Omalla kohdalla jatkuva omien rajojen venyttäminen ja suorittaminen loppui vasta, kun mieli alkoi hajoilla paniikkikohtauksilla, jotka tuntuivat siltä, että olen kuolemassa. Henkeä ahdisti, huimasi, sydän muljahteli. Olin oirehtinut ennen tätä romahtamista jo pitkään. Nukuin kyllä, mutta heräsin aina väsyneenä. Toki ohitin tuon tunteen, koska olin suorittanut 8 tuntia yöunta, kuten oppikirjan mukaan kuuluu. En siis voinut olla väsynyt. Aistin toisista ihmisistä tunteita ja energioita ja usein huomasin olevani ottamassa vastaan lisää henkistä kuormaa jonkun toisen harteilta. Olin huonotuulinen, lyhytpinnainen ja luontainen optimistinen ja positiivinen mieliala oli usein kadoksissa. Työ, joka aiemmin oli ollut mielekästä tuntui merkityksettömältä ja kuormittavalta. Kyselin itseltäni yhä useammin, että olenkohan uupunut. Tein työuupumustestejä netissä, sain korkeat pisteet mutten silti pysähtynyt. Aistini olivat äärimmilleen ylivirittyneet pitkään jatkuneesta stressistä. Etenkin kuulo oli äärimmilleen virittynyt. Muistan vieläkin, että pystyin keskustan iltapäiväruuhkan hälyssäkin erottamaan yksittäisten lähestyvien askelten äänet. Hämmästelin superkuuloani. Tämä äärimmilleen virittynyt kuulo muuten todennettiin sittemmin myös kuulotestein, kun hengenahdistuksen ja sydäntuntemusten takia menin vihdoin lääkäriin. Kokeiden ja testien näyttäessä kehossa kaiken olevan kohdillaan, sieltä alta romahti vihdoin itkien esiin hyvin väsynyt ja uupunut suorittaja. Elämän koomisuuden tai tragikoomisuuden tajuten nauroin hieman myöhemmin työpsykologille, että minä sitä sitten suoritin itseni loppuun en pelkästään työllä vaan myös meditaatiolla, mielen harjoittamisella ja hyvinvoinnilla. Että oliko tämä nyt sitten kympinarvoinen seinään ajo. Tuo ihana ammattilainen sanoi, että hän on valmis syömään viherkasvinsa, joka oli muovinen, jos en tästä selviäisi. Valoi uskoa, kun se itseltä oli kadoksissa. Eikä joutunut syömään muovikukkaansa.

Toipuminen kesti aikansa, jota sitäkään en osaa tarkemmin määritellä. Lyhyen sairasloman jälkeen palasin töihin. Paniikkikohtaukset jatkuivat vielä jonkin matkaa työhön paluun jälkeen, mutta opin selviytymään ja tulemaan toimeen niiden kanssa kantamalla mukanani päiväkirjaa, johon sanoitin päälle vyöryvät tunteet, jotka kohtauksen alkaessa yrittivät hukuttaa alleen. Jokainen uupumis- ja toipumistarina on erilainen. Se on hyvä muistaa. Havahduin hetki sitten ajatukseen, että hieman epäilen omaa uupumiskokemustani siksi, etten ollut muutamaa viikkoa pidemmällä sairaslomalla. Kaikkea sitä. Näin tiukassa ne samat vanhat oppikirja-ajatukset istuvat omalla kohdalla.

Suorittamisen ja uupumisen taustalla voi olla useita syitä. Suorittaminen voi olla pakoa jostakin. Täydellisyyden tavoittelussa voi olla kyseessä opittu käyttäytymismalli, jota on vahvistettu kasvun aikana. Täydellisyyden tavoittelulla ja suorittamisella pyritään usein myös kontrolloimaan ympäristöä ja luomaan turvaa itselle. Jos asiat tekee täydellisesti ei voi altistua kritiikille. Toisaalta voi käydä myös niin, että rima tekemiselle asetetaan niin korkealle, ettei asioita tule edes aloittaneeksi epäonnistumisen pelossa. Tuolla tekemisellä paetaan jotain, mitä itsessä tai maailmassa ei haluta kohdata. Täytetään päivät, viikot ja tunnit asioilla, jottei itsessä tai omassa elämässä tarvitsisi kohdata jotain kivuliasta. Usein se on häpeää, pelkoa ja riittämättömyyden tunteita. Mieli voi myös kantaa ja paeta menneitä tapahtumia, jotka ovat jääneet käsittelemättä ja keskittyä sen sijaan täydellisyyden tavoitteluun. Niinkuin uupuminen ja toipuminen ovat ainutkertaista, myös syyt jokaisen uupumistarinan taustalla poikkeavat. Jälkeenpäin ajatellen olen kuitenin todella kiitollinen omasta loppuun palamisen kokemuksesta, sillä se pakotti hiljentämään ja ruopsuttamaan läpi sellaisia kerrostumia ja kokemuksia itsessä, joita olin yrittänyt piilottaa. Pakotti opettelemaan itsetuntemusta, itsemyötätuntoa ja hyväksyntää uudella tavalla. Sysäsi kohti todellisempaa ja täydempää minuutta.

Ihmisen mieli on ihanan kiehtova laitos. Miten se kerrostuu ja millaisia toimintamalleja ja uskomuksia sinne on aikojen saatossa asettunut. Miten ihmeellistä on havaita, että omat ajatukset ja käsitykset jostain tilanteesta ovat ihan toiset kuin keskustelukumppanin ja toisaalta miten lohdullista on tunnistaa samoja ihmisyyden perusvirtoja meissä kaikissa. Itsestään on hyvä oivaltaa, mitä ne turvaa tuovat välttämiskäyttäytymisen muodot ovat ja miten helposti ne samat käyttäytymismallit nytkähtävät käyntiin. Omalla kohdalla tuo asioiden suorittaminen ja vimmattu tekeminen on se tiukassa istuva perusasetus. Harjoittelen edelleen hyväksyntää ja ajatusta siitä, että vähemmänkin riittää. Ajatusta, että vähemmän viilattu ja rosoinen on omalla kohdallanikin hyväksyttävää. Toisille on helppo olla lempeä, empaattinen, viat sekä puutteet hyväksyvä. Itseä kohtaan noita taitoja vielä harjoittelen. Totuttelen yhtä uudestaan ajatukseen, että minä ja tekemiseni riitämme tällaisena tänään.

Olemme kaikki kesken. Koko ajan. Muutoksessa ja murroksessa. Havahduin tähän ajatukseen taas ihan hiljattain, kun sain itseni kiinni sitkuttelusta. Sitkuttelu toimi minulle oivana muistuttajana, etten elä arvojen mukaisesti, itseäni kuunnellen ja rajojani kunnioittaen. Minussa, niin kuin monessa meissä, istuu tiukassa kiltti suorittaja, jonka kympin tavoitteluun kuuluu varmasti myös jonkinlainen yhtälaisen tiukassa istuva harhakuvitelma siitä, että niin minä kuin maailma olisi joskus kympin veroinen ja valmis. Mutta eihän näin todellakaan ole. Me olemme kaikki ihanasti kesken ja ihan koko ajan. Siirrymme elämänvaiheesta toiseen, kasvukivusta toiseen, suhteesta, työstä, kodista ja ympäristöstä toiseen. Toisinaan vastoinkäymisestä toiseen ja toisinaan ilonaiheesta ja menestyksen hetkestä toiseen. Koko ajan meissä ja maailmassa jyllää muutos. Usein itsen muutos on niin hidasta, että sen voi havainnoida vasta jälkeen päin. Ehkä tuokin muutoksen hitaus edesauttaa ajatusta, että aikuisena sitä ikään kuin olisi valmis. Eikä oma kasvu tai elämä ole lineaarista eteenpäin suuntautuvaan kehitystä. Me aaltoilemme, menemme eteen ja taakse. Otamme sivuaskelia, kun olemme suunnasta epävarmoja. Kierrämme kasvun kehää. Oivallamme maailmasta ja itsestä jotain ja taas unohdamme. Onneksi pienet sanat ja arjen havainnot voivat muistuttaa meitä siitä, mitä jo kerran olemme oivaltaneet.

Milloin sinä viimeksi pysähdyit ja katsoit elämän janalla taaksepäin ja otit aikaa pohtiaksesi missä vaiheessa elämää olet ja kuinka olet muuttunut vuosien aikana tai vaikkapa vain kuluneen vuoden aikana? Mitä olet oppinut ja mitä olet unohtanut? Saatko itsesi kiinni sitkuttelusta? Tunnistatko itsessäsi suorittajan? Muistatko vetää rajaa sinun ja maailman väliin, jotta palautumiselle jää tarpeeksi aikaa? Oletko kanssani samaa mieltä, että olet ihanasti kesken vai tunnetko sittenkin olevasi jo ihan valmis? Voiko meistä sinusta tulla valmista?